—Huimaavasti. Suottako meitä edeltäjäkansaksi sanotaan.
Muttila kertoili vielä yhtä ja toista muutakin Helsingin oloista. Johannes huomasi yhä enemmän joutuneensa jo liian kauas niistä voidakseen edes mielenkiinnolla seurata toisen tarinaa.
Kuitenkaan se ei vaikuttanut häneen vastenmielisesti.
Hän tunsi samaa kuin mitä hän aina oli rouva Rabbingin kanssa seurustellessaan tuntenut. Nimittäin kummallista vapautumisen ja keventymisen iloa, joka alkoi päästä ja virtaili sitten kautta koko hänen olentonsa.
Samalla Liisa ikäänkuin etääntyi hänestä, pieneni ja kadotti osan kaikki-määräävää merkitystään.
—Minä olen vain läpimatkalla täällä, selitti Muttila. Tulen Parisista ja aion jouluksi kotiin. Mutta minulla on pari hyvää tilausta täällä ja useampia toivon. Täytyy vain tehdä paljon vieraskäyntejä ja edustaa itseään.
Hän näyttikin pyylevässä hyvinvoinnissaan ja elegantissa syyspuvussaan varsin edustavalta. Eikä Johannes voinut olla ihmettelemättä sitä nopeata kehitystä, mikä tuossa entisessä maalaispojassa oli sitten viime näkemän tapahtunut.
Parrankin, mustan, juhlallisen leukaparran hän oli kasvattanut. Tosin se teki hänet vanhemmaksi, mutta samalla ikäänkuin kunnioitusta-herättävämmäksi.
Lyhyeksi leikattu, pikimusta tukka, matala otsa, puhdas iho ja levenevät leukapielet, kaikki oli saanut eräänlaisen hyvänpäivän-lapsen ilmeen, joka etenkin paistoi hänen vilkkaista, suurista silmistään. Kaksi leukaa, pyöristyvä vatsa ja lyhyet sääret kuuluivat vielä kuvaan.
Häntä olisi voinut luulla todellakin matkustavaksi venäläiseksi pajariksi tai etelä-amerikkalaiseksi miljardööriksi, joka oli pistäytynyt Europaan omalla huvipurrellaan.