Sitäpaitsi hän puhui voimakkaalla, syvällä rintaäänellä, jonka täytyi herättää huomiota missä maanpaikassa tahansa. Täytyi oudonkin nähdä jo päällepäin, että tuo mies oli tottunut käskemään.
—Sinun käy hyvin? kysyi Johannes. Tarkoitan, että taiteesi menestyy ja saa tunnustusta?
—Kyllä, vastasi Muttila tyytyväisenä. Taikka oikeammin, minä menestyn ja minä saan tunnustusta.
—Eiköhän se mahda olla sama asia? hymyili Johannes.
—Eipä ollenkaan, väitti Muttila vilkkaasti. Kuka ei nykymaailman aikaan tee taidetta ja tee hyvää taidetta? Kaikki! Mutta kuka osaa edustaa taidettaan ja pitää esillä itseään? Ani harvat.
—Ja sinäkö osaat? kysyi Johannes.
—Luulen osaavani, arveli Muttila hymyillen leveästi. Ja se tekee minut riippumattomaksi arvostelijoista.
—Kerropas, kuinka tuo tapahtuu!
—Perin yksinkertaisesti, nauroi Muttila. Ilmestyn vain johonkin seuraan, johonkin, jossa on koolla paljon taidetta-suosivaa, vakavaraista väkeä, ja tilaukset tipahtavat minulle kuin itsestään. Minä otan tilaukset.
—Pelkällä olennollasi? Sitä en epäile, sinä pidät hyviä hintoja toivottavasti?