—Asianhaarojen mukaan, väitti Muttila vaatimattomasti. Mutta eiväthän ne viitsi tämännäköiseltä pojalta toki ilmaiseksi tahtoakaan.
Muttila kehasteli vielä hetkisen itseään ja olosuhteitaan, vilkaisi sitten syrjäsilmällä Johannekseen ja kysyi, eikö tämänkin olisi aika tehdä häneltä jotakin tilausta.
Johannes hämmästyi.
Muttila piti nähtävästi vieläkin rikkaana miehenä häntä. Jospa hän olisi arvannut hänen aineellisen tilansa täpäryyden!
Mutta samalla vaikutti Johannekseen hyvinkin miellyttävästi esiintyä täten edes jollekin ihmiselle maailmassa entiseltä arvokkaalta yhteiskunnalliselta tasoltaan.
—Mitäpäs minä sinulta tilaisin? hän hymyili. En suinkaan oman itseni muistopatsasta!
—Sen saat sinä tilaamattakin, nauroi Muttila, vaikka vasta sadan vuoden päästä. Mutta joku rintakuva? Taikka, nyt minä sain loistavan ajatuksen: tilaa sinä minulta rakastajattaresi kuva!
Liisan? Johanneksen oli jälleen vuoro hämmästyä.
—Minä teen sen sinulle ilmaiseksi, jatkoi Muttila. Taikka jos nyt ei aivan ilmaiseksikaan, niin kuitenkin ystävyydenkaupalla.
—Kiitos, kiitos, sanoi Johannes hiukan hämillään. Mutta hän tuskin suostuu malliksi.