—Tietysti hän suostuu, jos sinä tahdot kerran, heitti Muttila huolimattomasti. Onhan hänellä hyvät muodot?
Johannekseen vaikutti kysymys vastenmielisesti. Muttila tuntui puhuvan Liisasta kuin jostakin aivan tavallisesta naikkosesta, jonka tahtoa ei ollut tarvis sen enempi tiedustaa.
—Eihän hänen ole pakko ruveta alastomaksi malliksi, lohdutti Muttila.
Eikä suurikaan yleisö enää oikein välitä niistä.
—Suuri yleisö? Eikö ollut kysymys yksityistilauksesta?
—Tietysti minä sen panisin näytteille, selitti Muttila. Jos saisin ehkä myödyksi, voisit sinä saada kopian siitä.
Ajatus, että osakin Liisaa joutuisi suuren yleisön arvosteltavaksi ja mittaeltavaksi, oli sietämätön Johannekselle. Hän kieltäytyi jyrkästi ehdotuksesta.
—Nonoh, saammehan me puhua siitä sitten, puheli Muttila. Mutta nyt minua jo todellakin vähän janottaa. Emmeköhän me odotellessamme joisi vähän viiniä?
He joivat viiniä. Ja Muttila uskoi samalla Johannekselle, ettei hänen ehdotuksensa niinkään epä-itsekäs ollut.
—Minunkin täytyy elää, hän sanoi. Luonnollisesti ei minun oikeastaan kannata tehdä mitään polkuhinnasta, saati sitten ilmaiseksi.
—Arvattavasti ei, myönsi Johannes. Siksi minäkin ihmettelen tarjoustasi.