Muttila voi olla pelottava naivissa, paksunahkaisessa hyväntuulisuudessaan. Oli paras jättää hänet kaikkien arkojen asioiden ulkopuolelle.
—Naisen?… Naisen? oli Johannes senvuoksi vain välinpitämättömästi muistelevinaan. Se oli tietysti minun vaimoni, taikka kuten se veljen kielellä kuuluu rakastajattareni.
—Ei, ei se ollut hän, jatkoi Muttila itsepintaisesti. Minä olen nähnyt sen naisen joskus. Eikö se ollut rouva Rabbing?
Siinä se oli! Mikään ei välttynyt Muttilan kotkansilmältä.
Eikä Johanneksella ollut muuta edessä kuin tunnustaa.
—Ahaa, rouva Rabbingia sinä tarkoitat! hän virkahti jokaista ääntä venyttäen saadakseen edes hiukan aikaa, kuinka sanansa sovittaisi. Olet oikeassa, kävelin todellakin tuokion hänen kanssaan.
Muttila katsoi harmittavan kiinteästi häneen. Johannes tunsi punastuvansa vasten tahtoaan, joka harmitti häntä vielä enemmän.
—Sinä tunnet hyvin hänet? kysyi Muttila.
—Aivan ohimennen, vastasi Johannes välinpitämättömästi. Senverran, että voin sanoa tuntevani hänet. Kuten tiedät, olin ennen Rabbingin palveluksessa.
Hän sytytti savukkeen voidakseen paremmin sietää Muttilan tutkistelevaa silmäystä. Mitä pirua tuo mies mahtoi häneen tuijottaa noin?