Mutta uskaltaisiko Johannes luvata sen? Ja pitäisikö hän lupauksensa?
Ja millä tekosyyllä hän voisi kieltäytyä rouva Rabbingia tapaamasta? Ja tahtoiko hän kieltäytyä ollenkaan? Eivätkö nuo tapaamiset jo olleet muodostuneet tärkeäksi tekijäksi hänen sielun-elämässään?
Mutta jos hän ei taas tahtonut kieltäytyä, mitä syytä hänellä oli kieltää Liisaa seurustelemasta Muttilan kanssa?
Sehän oli siinä tapauksessa sulaa hulluutta! Jos hän todella tahtoi päästä Liisasta, olihan tämä mukavin tapa. Ja jos noista kahdesta tulisi pari, jota Johannes ei voinut uskoa vielä, niin silloinhan hänen päinvastoin oli syytä olla kiitollinen eikä mustasukkainen Muttilalle.
Kun Johannes vain olisi tiennyt, mitä hän tahtoi! Mutta juuri siinäpä se olikin temppu.
Niin jäi asia silläkin kertaa heidän välillään keskeneräiseksi.
Toisella kertaa, jolloin he jälleen olivat eri tahoilla iltansa viettäneet, kysyi Johannes Liisalta, mitä heidän, Liisan ja Muttilan, oli tapana jutella keskenään.
—Milloin mitäkin, vastasi Liisa. Hän puhuu tavallisesti taiteesta, minä muista maailman asioista.
—Mitä hän sanoi, kun sinä tulit yksin? kysyi Johannes edelleen.
—Ei mitään, vastasi Liisa välinpitämättömästi. Hän kysyi vain, missä sinä olit ja minä selitin, että sinä olit saanut tärkeän kirjeen, joka välttämättä vaati sinun silmänräpäyksessä kaupungille poistumaan.