Liisa lepäsi vuoteessaan, molemmat kädet takaraivonsa alla, ja katsoi huvitetulla, ärsyttävällä ilmeellä häneen.
Johannes seisoi jo täysissä pukimissaan keskellä lattiaa, valmiina lähtemään aamukävelylleen, missä hän tiesi rouva Rabbingin tapaavansa.
Liisan tyyneys hermostutti häntä.
—Se oli totta, hän vastasi jotenkin pikaisesti. Minähän itse ehdottelin, että te kaksi viettäisitte iltanne yhdessä…
—Niin, pisti Liisa väliin. Ettei hänen olisi tarvis turhaan odottaa.
—Kenen hänen? kysäisi Johannes ajattelemattomasti.
—Muttilan luonnollisesti, vastasi Liisa viattoman enkelin ilmeellä.
Vai tarkoitatko sinä ehkä jotakin muuta?
Jälleen oli Liisa tyyneydellään houkutellut hänet itsensä ilmi-antamaan.
Se harmitti suuresti Johannesta. Mutta nyt päätti hänkin pysyä tyynenä ja pakottaa esille totuuden Liisastakin.
—Tietysti minäkin tarkoitin Muttilaa, hän sanoi. Mutta meidänhän oli aikomus myöhemmin tavata kaikki kolme toisemme hänen atelierissaan.