—Me odotimme kyllä, selitti Liisa. Mutta sinua ei kuulunut sinne ja sitten me menimme illalliselle.
—Minä kävin kyllä siellä, väitti Johannes. Mutta atelieri oli pimeä eikä kukaan tullut minulle avaamaan.
—Siksi ettei siellä ollut ketään. Sinä olet mahtanut sitten kovin paljon myöhästyä, sillä me odotimme kyllä liki puoli-yötä.
Liisa oli oikeassa.
Johannes oli omalla tahollaan viivähtänyt vielä kauemmin. Vasta kun hän oli tullut hotelliin ja kuullut, ettei Liisa ollutkaan siellä, hän oli säikähtänyt ja lähtenyt tätä Muttilan atelierista tiedustelemaan.
Kun ei Liisa ollut sielläkään ollut, hän oli pistäytynyt vielä parin ravintolan ovelta vilkaisemaan ja palannut kotiin synkistyneenä ja suuttuneena. Pannut nukkumaan ja vääntänyt sähkön sammuksiin.
Eikä hän ollut virkkanut Liisalle yhtään sanaa tämän vihdoin kotiin varovasti ilmestyessä.
Eihän tämä käynyt! Tästähän täytyi joku loppu tulla.
—Tuo Muttila taitaa olla sinuun rakastunut, hän sanoi ilkeällä, pistävällä äänenpainolla. Miksi hän muuten sinua niin innokkaasti muovailisi?
Liisa purskahti nauramaan.