He rupesivat juttelemaan sangen rohkeasti ja julkeasti keskenään. Kuin kaksi apashia, kuin kaksi katu-lasta. Ja kun he jälleen lähtivät sieltä tuonne lämpimään syys-iltaan, he kulkivat tahallaan huolimattomasti. Tyrkkivät toisiaan ja huojuttelivat ilakoiden ruumistaan.
Liisa hyräili erästä kevytmielistä laulua. Johannes kysyi:
—Mistä sinä tuon olet oppinut?
—Sieltä, mistä muutkin taitoni, vastasi Liisa.
Samalla heitti hän vartaloaan niin viettelevästi ja turmeltuneesti, että Johanneksen olisi tehnyt mieli hetipaikalla, siinä kadulla, ottaa hänet syliinsä ja suudella häntä.
—Mitkä taitosi? hän kysyi, vaikka tiesi kysymättäkin.
—Ne, joista sinä pidät, kuiskasi Liisa.
Eikö hän osannut ehkä? Oliko Johanneksella jotakin valittamista?
—Niissä ei kukaan ole sinun vertaisesi, vastasi Johannes hurmautuneena.
He rupesivat vallattomuudessaan arvostelemaan vastaantulevia miehiä ja naisia. Etenkin naisia. Ja etenkin ottaen lukuun heidän pyöreimmät ääriviivansa ja peitetyimmät mahdollisuutensa.