Nyt he olivat viettäneet vasta kolme. Ja Johannes laski jo tuskallisesti mielessään, tokko ne enää riittäisivät edes jouluun saakka.
Jotakin täytyi siis tapahtua. Mutta mitä?
Kumma kyllä, ei tuo asia näyttänyt Liisaa vähintäkään liikuttavan. Hän kulki kuin unessa. Hän eli päivänsä kuin kukkanen kedolla huomisesta huolta kantamatta.
Hänellä näytti olevan huoli vain rakkaudestaan. Sitä kantoi hän kuin lasta sydämensä alla, ollen itse oman rakkautensa pyhä lipas.
Johannes ei ollut vielä milloinkaan nähnyt sellaista naista. Niin neitseellistä ja samalla niin äidillistä.
Ja kuitenkin sanottiin, että hän oli ollut kapakkanainen ja monelle miehelle ennen Johannesta antautunut. Kuinka se oli mahdollista?
Johannes oli tuuminut sitä usein itsekseen. Myöskin keskenään he olivat siitä mielipiteitä vaihtaneet.
—Kuinka sinä saatoit? oli Johannes joskus sanonut ja pudistanut päätään lempeästi sekä nuhtelevasti. Vieraiden miesten kanssa!
—En tiedä, Liisa vastannut siihen. En minä mitään tehnyt. He tekivät.
Enkä minä koskaan ole ketään muuta kuin sinua rakastanut.
Se oli aina hänen loppupontensa, johon Johannes olikin vähitellen ruvennut uskomaan, niin uskomattomalta kuin se tuntuikin ja niin vastakkaista kuin Liisan entiset elämänmuodot hänestä todistivatkin.