10.
Että hän oli voittanut Rabbinginkin! Sitä ei Johannes ennen olisi ikinä todeksi uskonut.
Tuon miehen, joka aikoinaan oli seisonut hänen elämänsä tiellä kuin synkkä kallio, estävänä, pelättävänä vastavoimana, jota ei voinut kiertää, josta ei voinut päästä ylitse, mutta joka näytti myös aivan mahdottomalta porattavaksi tai maan tasalle hajoitettavaksi.
Hänen, ja vielä enemmän hänen isänsä tiellä!
Hänen isänsä oli murtunut siihen. Hän puolestaan oli jo hamasta nuoruudestaan pannut päähänsä tuon kallion kukistamisen.
Kun Johannes joskus oikein elämänsä polkua ajatteli, hän ei voinut olla hämmästymättä huomatessaan, missä määrin Rabbing, hänen tietensä tai hänen tietämättään, oli sen suuntaa viivoitellut.
Mistä olivat aikoinaan johtuneet hänen sosialistiset taipumuksensa? Eivätkö vihasta Rabbingia vastaan? Mistä hänen väsähtymisensä työhön ja hänen antautumisensa tuon rahapohatan palvelukseen? Eivätkö hämärästä vaistosta taistella samoilla aseilla ja kohota tätä tietä yhteiskunnallisen vallan ja kunnian kukkuloille, kun tuo toinen ei näyttänyt kyllin pian johtavan toivottuihin tuloksiin?
Ja lopuksi: mistä oli johtunut hänen avioeronsa ynnä hänen ääretön, patoutunut ylenkatseensa tuota samaa yhteiskuntaa kohtaan, jonka kukkuloille hän jo oli ollut pääsemässä joka tuntui vaativan siitä vastalahjaksi hänen sisäisen itsenäisyytensä?
Aina vaan samasta vihasta Rabbingia kohtaan, vaikka vihaan jo silloin oli sekoittunut jonkun verran pelkoakin.
Noina viitenä vuonna, jotka hän oli ollut osastopäällikkönä Rabbingin konttorissa, hän oli nimittäin ehtinyt tulla tuntemaan, kuinka voimakas tuo mies oikeastaan oli. Eipä ollut alkanut olla kysymys enää niin paljoa Rabbingin kukistamisesta kuin Johanneksen omasta henkisestä olemassa-olosta.