Hänen itsesäilytys-viettinsä sen oli sanonut. Ja sama myös hänen haparoivan, epävarman kätensä kohti Liisaa kurkottanut.
Liisan avulla hän oli hetkeksi päässyt irti painajaisestaan ja samalla kaikesta siitä, jonka avulla tuo mies painoi: rahasta, vallasta, kunniasta, koko porvarillisesta yhteiskunnasta, toisin sanoen.
Irti henkisesti. Sillä niillä kaikillahan ei ollut enää mitään painovoimaa, mitään vaikutusvaltaa häneen, niin pian kuin hän itse ei antanut niille enää mitään merkitystä.
Kuitenkin hän oli viime päivinä usein tavannut itsensä Rabbingia ajattelemasta.
Mitä mahtoi tuo mies nyt tehdä? Mitä toimia? Mikä mielikuva mahtoi hänellä olla Johanneksesta? Vai oliko tämä jo kokonaan hävinnyt hänen harrastuspiiristään?
Hän oli tuntenut, että hänen elämänsä työ jäisi kesken, niin kauan kuin tuo mies seisoi kunniansa kukkuloilla.
Ja hänen oli täytynyt tunnustaa itselleen, että hänellä nyt vähemmän kuin koskaan näytti olevan keinoja tuon kallion järkyttämiseksi, saati sitten sen musertamiseksi ja hävittämiseksi.
Rabbing jäisi siis edelleen valtaan. Rabbingin henki tulisi siis ijäti liikkumaan hänen syntymämaansa tuhansien vetten päällä.
Heti kun hän noin ajatteli, hän ei nähnyt elämällään olevan mitään tarkoitusta.
Ei mitään ulkopuolista ainakaan. Hänen sisäinen tarkoitusperänsä taas oli nyt kolmen vuoden aikana ollut Liisa, tai oikeammin, hänen oma sekunnittainen, epikurealainen, harhakuvaton, tulevaisuus-toiveeton ja menneisyys-muistoton elämän hekkumansa.