Sekin oli ollut jo viime viikkoina haihtumaisillaan.
Nyt tuli rouva Rabbing ja auttoi pelkällä olennollaan voimakkaasti
Johanneksen omia pyrkimyksiä takaisin ulkopuolisiin tarkoitusperiin.
Rouva Rabbingin seura vaikutti häneen yksinomaan miellyttävästi ja hyvää-tekevästi. Hän oli niin kauan Liisaa ja yksinomaan Liisaa ajatellut, että hän tunsi vilpitöntä helpotusta saadessaan jotakin muutakin henkistä jauhettavaa.
Huomaamattaan hän tuli samassa silmänräpäyksessä kokonaan yhteiskunnalliseksi.
Niin pian kuin Rabbing ja Rabbingin kukistaminen jälleen hänelle jotakin merkitsivät, täytyi hänen itsensä myös ruveta täysin yhteiskunnallisesti ajattelemaan. Ei ollut kysymys enää yksinomaan Liisasta, hänestä ynnä heidän keskinäisestä suhtautumisestaan. Oli kysymys jostakin tuon kaiken ulkopuolella olevasta, joka ei ollut toteutettavissa muuten kuin ulkonaisia, yhteiskunnallisia olosuhteita lukuun-ottamalla.
Se oli omiaan häntä vielä enemmän Liisasta vieroittamaan. Painamaan alas Liisaa ja häntä itseään omissa silmissään korkeammalle kohottamaan.
Tuossa ulkonaisessa, tuossa yhteiskunnallisessahan ei Liisa merkinnyt mitään. Siinähän hän oli vain nainen, vain naikkonen, onneksi tuntematon useimmille, mutta sangen huonosti tunnettu, jos jonkun päähän pälkähti ruveta hänen epäiltävää entisyyttään kaivelemaan.
Myöskään Johannes ei merkinnyt paljoa siinä. Mutta kuitenkin hiukan enempi. Hän oli mies, hän oli tohtori, hänellä oli ollut kuitenkin joku yhteiskunnallinen asema, josta hän ei ollut luopunut pakosta, vaan vapaaehtoisesti.
Hän saattoi koska tahansa palata takaisin tuohon yhteiskuntaan.
Liisalle se taas oli mahdollista ainoastaan hänen avullaan.
Hänelle itselleen se taas oli oikeastaan helpompaa ilman Liisaa.