Eihän Liisa ollut yhteiskunnallisesti hovikelpoinen. Hän olisi voinut tulla hovikelpoiseksi, jos Johannes olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin, antanut oman nimensä ja arvonimensä hänelle. Mutta samallahan olisi hänen, Johanneksen, täytynyt luopua kaikesta yhteiskunnallisesta vastustuksestaan ja myöntää, että hän siis sittenkin oli perinpohjin erehtynyt kaikki ulkopuoliset siteensä niin täydellisesti katkoessaan.
Palata takaisin tuhlaajapoikana? Kulkea jälleen tuttuja katuja, tavata jälleen tuttuja ihmisiä katuvaisena syntisenä?
Ei, sehän ei ollut mahdollista! Ei ainakaan Johanneksen luonteelle.
Kerran hän oli tehnyt omasta mielestään henkisen haaksirikon. Se oli tapahtunut, silloin kun hän oli mennyt kirkolliseen avioliittoon ja ruvennut Rabbingin palkolliseksi.
Toista kertaa hän ei tahtonut sitä tehdä. Hän oli mielestään jo kyllin kalliisti ostanut yksilöllisen vapautensa.
Sitä hän ei tahtonut myödä eikä pantata uudestaan. Mutta hän tahtoi taistella itsensä irti Liisan orjuudesta, johon hän juuri oli joutunut kaikki muut elämän-arvot ympäriltään niin tyysti hävittäessään.
Paras tapa päästä Liisasta oli ajatella häntä itselleen epämukavaksi.
Epämukavaksi Johanneksen tulevaisuudelle ja kaikelle, mitä hän ehkä vast'edes aikoi tehdä ja yrittää maailmassa. Epämukavaksi oikeastaan jo hänen nykyisyydelleenkin, sillä Liisa ja Liisan rakkaushan juuri esti hänet mitään tekemästä ja yrittämästä.
Epäilemättä oli Liisan rakkaus varsin epämukava hänelle, niin pian kuin hän vähänkin alkoi korvaansa heräävien, yhteiskunnallisten kansalaisvaistojensa äänille kallistaa. Sekä raskas että epämukava! Raskas siten, että se piti Johannesta ainaisessa, tuskallisessa hermojännityksessä, ja epämukava siten, että se sulki häneltä kaikki tiet saada purkaa tuota jännitystä mihinkään ulkopuoliseen.
Jospa se edes olisi ollut täydellistä, sopusointuista ja pilvetöntä onnea! Sellaista, joksi Johannes oli sitä kerran toivotellut ja joka olisi vastannut hänen omaa onnenkaipuutaan ja onnenkäsitystään!