Silloin ei Johannes vieläkään olisi epäillyt kokonaan ja täydellisesti tuolle onnelle antautua, vaikka se sitten olisikin vienyt hänet yhteiskunnallisesti perikatoon.
Sehän oli vain ainaista soutamista ja huopaamista, luodetta ja vuoksea, nautintoa ja tuskaa, sadetta ja päivänpaistetta. Kaikki sangen kaunista ja mieltäkiinnittävää tosin, mutta varsin vähässä määrässä sellaista, jonka pohjalta voi jotakin tehdä, toimia ja saada aikaan maailmassa.
Mitä hän aikoi tehdä? Mitä toimia sitten?
Ei mitään, olisi vielä joitakin viikkoja sitten ollut vilpitön vastauksensa. Nyt hän ei enää suurin surminkaan olisi tahtonut sanoa niin.
Takaisin yhteiskuntaan tosin! Mutta takaisin pyhänä, peljättävänä kostajana.
Olihan hänen tehtävänsä ollut kukistaa Rabbing. Kuinka hän oli voinut, kuinka hän oli saattanut sen näin kauan, kokonaiset pitkät vuodet, unohtaa?
Tehtävä, jonka hän oli perinnyt isältään! Tehtävä, jonka takana seisoivat harmaat, sorretut ja sortuneet sukupolvien sarjat, vaatien oikeutta, kostoa ja vanhurskautta.
Viha Rabbingia vastaan oli samalla vihaa koko Suomen ruotsalaista herrassäätyä vastaan.
Tuota itsekästä, tuota voitonpyyntistä, tuota ilkkuvaa, korskeilevaa ja valtikoivaa verenimijäluokkaa vastaan, joka aina vieläkin tahtoi pitää kaikki asemat hallussaan. Määrätä kaikki henkisen ja aineellisen elämän alat ja sulkea pois niistä kansan suuren enemmistön.
Niinkuin se oli satoja vuosia sulkenut, käyttäen sitä vain tarpeellisena raaka-aineena, astinlautana ja liikevoimanaan.