Ruotsalaista ja suomalaista herrassäätyä vastaan! Sillä joskin Johanneksen viha olikin suureksi osaksi synnynnäistä rotuvihaa, piili siinä myöskin paljon yhtä synnynnäisiä sosialisen vihan aineksia, jolle koko yläluokka sellaisenaan, kaikkialla, kautta maailman, oli yhtä vihattava.
Viha Rabbingia vastaan laajeni siis samalla maailmanvihaksi koko vanhaa yhteiskuntajärjestystä vastaan.
Edellisen kukistaminen oli jälkimmäisenkin vertauskuvallista kukistamista.
Olihan siinä elämäntehtävä. Olihan siinä näköalat, jotka voivat hurmata mielen ja täyttää sen suloisella kostonhekkumalla.
Varsinkin kun siihen samalla yhtyi sukukosto.
Sitä hän ei saanut, sitä hän ei voinut laiminlyödä. Sen hän oli isänsä, onnettoman, murtuneen isänsä, muistolle velkapää.
Rouva Rabbing oli sanonut, että tuo mies horjui jo sisällisesti ja että juuri Johannes oli ollut siihen ratkaisevana tekijänä.
Mainiota! Hänen oli horjuttava vielä enemmän. Hänet oli murrettava sekä sisällisesti että ulkonaisesti, kokonaan, kerrassaan, maan tasalle, niin ettei hänestä jäisi jälelle muuta kuin tomu, josta uuden ajan, uusien, parempien olojen ja sukupolvien siemen voisi versoa ja tuleentua.
Niinhän oli Johannes joskus ennen tuota kostoa kuvitellut. Nyt se viittoi jo tuossa lähellä hänelle.
Tuo mies horjui, tuo mies horjui jo!