Johannes säikähti itsekin aluksi tuota ajatusta ja painoi sen tavallista nopeammin takaisin sydämen onkaloihin.
Mutta se nousi uudelleen. Se tuli kaksinkertaisella voimalla ja vaati vastausta.
Johannesta värisytti vastata siihen. Niin korkealle hänellä ei ollut lupa kohota! Oli mielenvikaista niin pitkälle kättään kurkottaa.
Eikä hän kuitenkaan voinut olla siihen vastaamatta.
Epäilemättä tuo nainen olisi rakastavanakin ihana, sopusointuinen ja täydellinen. Nyt hän kulki kuin marmoripatsas. Mutta entä jos hänen viileytensä muuttuisi lämmöksi, hänen periaatteellinen vakavuutensa hymyileviksi, inhimillisiksi tunteiksi ja rakkaudeksi?
Varmaan se olisi sangen toisenlaista rakkautta kuin Liisan. Mutta kenties juuri sitä rakkautta, jota Johannes tarvitsi noustakseen ja saadakseen ilmaa aatteellisten siipiensä alle.
Voisihan hän koettaa kuitenkin. Eihän hän mitään häviäisi, ellei voittaisikaan.
Täytyi vain olla varovainen. Täytyi vain edetä tuuma tuumalta ja tiima tiimalta, ettei äkkiä tulisi naurettavaksi ja vaikuttaisi tuhmalta talonpojalta, joka on riihivaatteissaan lähtenyt kuninkaantytärtä kosimaan.
Johannes tunsi vaistomaisesti, että rouva Rabbing oli kehittynein nainen, minkä hän oli ikinä kohdannut vielä.
Hän puki pyhävaatteet ylleen. Hän tarkasteli, mitä saattoi vielä sydämen ja aivojen komeroissa olla tallella hänen entisestä nuoruudenaikaisesta aatevarastostaan.