Se oli tietysti kaikkein mukavinta.
Johanneksen ei siten tarvitsisi ollenkaan astua alas ylevältä jalustaltaan, jonka rouva Rabbing nähtävästi oli hänelle sydämessään rakentanut.
Eikä hänen koskaan tarvitsisi esiintyä tämän edessä nöyränä, kurjana ja alastomana.
Myöskin Liisalle hän varoi visusti kertomasta mitään rouva Rabbingista. Ehtisihän sen sittenkin! Eikähän hänen ja rouva Rabbingin välillä itse asiassa ollutkaan mitään. Mitä hän olisi kertonut sitten?
Ei senvuoksi, ettei hän olisi uskaltanut! Eikä senvuoksi, että hän enää olisi niin pahasti pelännyt Liisan kadottavansa. Mutta senvuoksi, että hän aavisti Liisan puolelta toivotonta surua ja hiljaisia, syyttäviä kyyneliä, jotka tulisivat häneen tuiki vastenmielisesti vaikuttamaan.
Näin kulki Johannes kaksinaista polkuaan.
Kumpikaan noista naisista, joiden kanssa hän päiväkaudet oleskeli, ei tiennyt toisistaan. Ne eivät siis millään tavalla voineet myöskään häiritä Johannesta tai vetää tilille häntä.
Mutta kumma kyllä, ne pelkällä olemassaolollaan pakottivat hänet yhä enemmän tilille itsensä kanssa.
Hänen oli pakko päivä päivältä yhä enemmän tutkia itseään ja käydä yhä ankarammin itsensä suhteen tuomiolle. Tutkia, missä olivat hänen olemuksensa oikeat lähdesuonet ja mitä tietä hänen oli kuljettava, jos hänen mieli olla itselleen uskollinen.
Muille oli Johanneksen aina ollut varsin helppoa valehdella. Mutta itsensä edessä hän oli kuitenkin vielä toistaiseksi aina koettanut pysyä mahdollisimman rehellisenä.