Hän ei viitsinyt ottaa selkoa edes nimestä. Mutta ovenvartia ojensi samalla käyntikortin hänelle.
—Muttila!
Kuvanveistäjä Muttila se oli, jonka hän vuosia sitten oli tavannut matkoillaan, ensin Berlinissä, sitten Parisissa.
—Hyvä on! hän sanoi vielä kerran ovenvartialle. Minä tunnen miehen.
Isäntäkin, pieni, tummaverinen tanskanjuutalainen saapui samassa heidän luokseen selittämään, mistä kysymys oli.
—Arvasin heti, että hän oli tohtorin tuttavia, sanoi hän mielevällä kumarruksella. Hän on taiteilija, suuri taiteilija?
—Epäilemättä, vastasi Johannes huvitettuna. Mutta mistä arvasitte minun tuntevan hänet?
—Suuret taiteilijat tunnetaan aina, virkahti isäntä niin varmalla ja vakuuttavalta äänen painolla, että Johanneksen jälleen täytyi hymyillä herttaisesti ystävänsä Muttilan leveää, pyöreää gemyyttisyyttä muistaessaan. Ja minä näin heti, ettei hän ollut mikään tavallinen savenvalaja.
—Mistä sen näitte? kysyi Johannes.
—Oh, koko hänen olennostaan, selitti isäntä suurella kädenliikkeellä.
Hän oli professori?