—Kyllä. Oletko syönyt jo? Minä puolestani olen saanut aika ruokahalun.
He söivät tavallisesti aamiaista huoneessaan. Mutta viime aikoina oli Johannes yhä enemmän ruvennut syömään ulkona joko yksin tai kaksin rouva Rabbingin kanssa.
Myöskin tänä aamuna he olivat einehtineet yhdessä. Mutta se oli
Johannekselta tässä silmänräpäyksessä unohtunut.
—Tietysti minä olen jo syönyt, selitti Liisa. Johan kello on lähes kolme.
Myöskin ajanmeno oli Johannekselta unohtunut. Mutta hän ei siitä hämmästynyt.
—Olet oikeassa, hän sanoi, katsoen kelloaan. No niin, me syömme sitten pian päivällistä, oikein juhlapäivällisen!
—Miksi niin? kysyi Liisa. Mikä juhla sinulla on?
Sitä ei Johanneskaan tiennyt tai osannut selittää. Mutta hänen päähänsä pisti hurja tuuma tällä ja juuri tällä tuulella ollessaan temmata Liisa edes hetkeksi pois yksinäisyydestään ja tehdä hänet edes hiukan osalliseksi oman mielensä nykyisistä vivahduksista.
Mitä jos hän kertoisi Liisalle jotakin rouva Rabbingista?
Täytyihän sen kuitenkin tulla esille! Ja miksi ei nyt, yhtä hyvin kuin myöhemminkin?