Ja ehkä olikin valtioviisaampaa kertoa asiasta jo siinä asteessa, kun ei siinä mitään ollut? Ja varovampaa anniskella vähitellen, mitä hänellä oli sydämellään, kuin noin päätäpahkaa ja yhdessä rykelmässä kaikki toisen eteen säälimättömästi romahuttaa?
Liisa voisi kuolla siitä. Olihan inhimillisempää pitää häntä tietoisena asioiden menosta ja antaa hänen itsensä vähitellen arvata, minnepäin ne kallistuivat.
Se olisi samalla sekä Liisaa kohtaan inhimillisempää että mahdollisesti myöskin hänelle itselleen, Johannekselle, hyödyllisempää!
Liisa voisi varmalla naisellisella vaistollaan antaa montakin hyvää neuvoa ja hienoa vihjausta hänelle. Eihän hän itsekään vielä ollut niin aivan selvillä itsestään. Liisa tunsi hänet paremmin. Jos kukaan, voisi juuri Liisa hänet oikealle tielle opastaa.
Ja Johannes näki jo hengessä sen suloisen ajan, jolloin he Liisan kanssa rauhallisesti ja hyvinä ystävinä juttelisivat heidän mahdollisesta erostaan ja Johanneksen mahdollisesta liittymisestä jonkin toisen naisen kanssa.
Olivathan he hyviä ystäviä? Miksi ei se kävisi päinsä?
Eikä Johannes itsekään ymmärtänyt, mitä hän aikoi Liisalta vaatia ja mikä raffineerattu julmuus oikeastaan sisältyi hänen tässä silmänräpäyksessä syntyneesen suunnitelmaansa.
—Täällä on tuttavia! hän sanoi keveästi. Suomalaisia! Niitä asuu tässäkin hotellissa.
—Tuttavia? toisti Liisa säikähtyneenä.
—Niin, jatkoi Johannes varsin luonnollisesti. Kuvanveistäjä Muttila!
Ja erään toisen tapasin minä äsken tuolla kävelyretkelläni.