Mutta sehän voi vielä nousta siitä. Senhän täytyi nousta siitä. Olihan arpa nyt heitetty. Mikään palajaminen entisiin elämänsuhteisiin ei missään tapauksessa ollut enää mahdollinen.
Sehän on totta, muisti Johannes äkkiä. Minunhan täytyi kirjoittaa eräs kirje!
Mutta hänen oli tullut kylmä siinä vain paitasillaan vuoteensa laidalla istuessaan. Hän nousi ja sulki jälleen ikkunan. Samalla kulki syntinen ajatus hänen päänsä läpi.
Mitä jos kellahtaisi vielä hetkeksi paksujen, lämpimien peittojen alle?
Mitä jos herättäisi Liisan rajuilla hyväilyillä?
Olihan turhaa tuumia ja arvostella! Ja olihan tuo elävä, hengittävä, joskin ehkä hiukan liian raskaasti hengittävä todellisuus parempi kuin kaikki arvostelevat ja irvistelevät aivokummitukset!
Hän hylkäsi kuitenkin heti tuon ajatuksen ja rupesi nopeasti pukeutumaan.
Peseytyessään hän tuli pitäneeksi pientä kolinaa. Liisa heräsi.
Heräsi ja haukotteli haikeasti, silmät ummessa vielä. Sitten hän katsoi harailevin silmin ympärilleen niinkuin ei olisi tajunnut vielä, missä oli.
—Hyvää huomenta! huusi Johannes hänelle, kasvot vielä puoleksi pesuvadissa.
—Huomenta, vastasi Liisa hitaasti ja unenpöpperöisenä.