Sitten vasta hän kääntyi ääntä kohden.
Johannes antoi hänen selvitellä ajatuksiaan, siksi kuin oli saanut housut ja kengät jalkaansa ja liivit päälleen. Liisa makasi sillä aikaa kädet niskan takana, silmät suoraan kattoon tuijottavina.
Johannes tuli vuoteen luo ja kumartui häntä suutelemaan.
Liisa salli sen liikkumattomana tapahtua. Sitten hän kohosi käsivarsiensa avulla istumaan.
—Me olemme sinun luonasi? hän kysyi.
Johannes nauroi.
—Missä me muualla olisimme? Tietysti minun luonani! Taidat olla vielä vähän kuin toisessa maailmassa.
Liisa ei vastannut mitään. Loi vain ohimenevän, huolestuneen katseen häneen ja vilkaisi sitten kysyvästi ympärilleen.
—Mitä kello on?
—Taitaa olla jo 1/2 12, hymyili Johannes. Oletpa nukkunutkin!