—Olen, vastasi Liisa hajamielisesti.
Hän näytti tuskin kuulevan toisen leikillisiä huomautuksia. Hän näytti miettivän jotakin muuta. Äkkiä keskitti hän katseensa ja huomionsa jälleen Johannekseen.
—Mitä hän nyt sanoo? hän kysyi, katsoen suoraan ja kiinteästi silmiin häntä.
—Kuka? Muttilako?
—Niin. Me syömme tavallisesti aamiaista kello 12, ja nyt en minä ehdi mitenkään oikeissa ajoin kotiin!
Tuo oli Johanneksen mielestä jo liian hassunkurista.
—Olethan ollut poissa koko yön, sanoi hän nauraen äänekkäästi.
Aamiainen ei siinä taida paljoa merkitä.
—Kyllä, väitti Liisa. Kuinka monen minuutin matka tästä on meille?
Hän mainitsi osotteensa.
—Ehkä kymmenen, ehkä viidentoista, jos raitiotiellä menet, selitti
Johannes. Mutta sitten sinun täytyy ottaa hevonen Piazza Venezialta.