Vai olivatko ne tunnontuskia ollenkaan?
Vai vetikö hänen entinen minuutensa häntä yhä edelleenkin tuonne toisaanne? Siihen ilmakehään, sen naisen yhteyteen, jonka kanssa hän kerran oli iloinnut korkeimmat ilonsa ja kärsinyt suurimmat kärsimyksensä?
Olivat, olivat ne tunnontuskia. Eikähän Johannes suinkaan enää Liisaa rakastanut, vaikka tämä viime aikoihin saakka oli aina silloin tällöin kirjoittanut hänelle ja vaikka vieläkään tuskin kului päivää, jona Johannes ei jossakin muodossa olisi muistanut häntä.
Mutta eihän se silti mitään rakkautta ollut. Muistelihan hän samoin monia muitakin ihmisiä.
Kuitenkin täytyi ja oli jo usein täytynyt Johanneksen itselleen tunnustaa, ettei hän ajatellut Liisaa aivan samalla tavalla kuin monia muita ihmisiä.
Sieltäkin uhkasi tunnontuska häntä.
Siltäkin taholta kohosi kalvava tieto tehdystä vääryydestä, järjestelmällisestä, tarkoituksella harjoitetusta julmuudesta, johon hänen itsesäilytysviettinsä oli hänet pakottanut.
Tai oikeammin: jota hän oli katsonut olevansa velvoitettu harjoittamaan sen uuden jumalan ja uuden uskonnon nimessä, mikä jo kauan vaistomaisesti tajuttuna oli samoihin aikoihin alkanut kangastaa hänen olemuksensa syvyydestä.
Tuon uuden jumalan nimi oli itselö. Ja tuon uuden uskonnon nimi oli vapaus, oman minuuden ja siinä piilevien voimien ainainen vapaa purkautuminen ja toteuttaminen.
Sille oli kaikki uhrattava.