Sille hän oli uhrannut Liisan ensimmäisenä, kalleimpana uhrinaan, kun hän oli tuntenut menevänsä hänen kerallaan sisäisesti ja ulkonaisesti perikatoon. Ja sille hän olisi ollut valmis uhraamaan myös rouva Rabbingin ja koko nykyisen onnenmuotonsa, jos se vain olisi jollakin tapaa tuota korkeinta, tuota pyhintä loukannut tai rajoittanut.
Mutta se ei tehnyt sitä. Siksi se sai elää ja kukoistaa.
Nyt hän tiesi, mikä oli onni.
Se oli sopusointu oman itsensä kanssa. Niin ettei tahtonut mitään, mitä ei voinut, eikä edes voinut tahtoakaan muuta kuin mikä oli hyvää, hyödyllistä ja järjellistä.
Tahdon suurta, siveellistä vapautta siis.
Mutta kuin uskonto, kuin jumala se vaati myös näkyväisiä muotoja ollakseen ei vaan tosi, mutta myöskin todellinen.
Se vaati työtä, sillä eihän aika muuten kulunut ja olihan suurimpia nautintoja omia henkisiä voimiaan koetella, käyttää ja jännittää!
Se vaati rahaa, sillä eihän voinut tulla toimeen ilman sitä ja tekihän köyhyys kaikki elämänsuhteet niin pieniksi, inhoittaviksi ja naurettaviksi.
Ja se vaati rakkautta, sillä olihan maailma muuten autio ja tyhjä eikä elämä ilman yhtään rakastavaa ja rakastettua ystävää ollut siedettävissä.
Kaikkea sitä siis, jota hän oli ennen etsinyt ja jota saavuttaakseen hän oli polkenut niin monta polkua, niin monta haavaa antanut, saanut ja painanut arpeutumaan.