Näitä polkuja kävivät Johanneksen ajatukset.
Hänestä tuli kyynikko. Hänestä kului pois kaikki sisällinen arvon-anto
Liisaa kohtaan.
Kevytmielinen nainen! ajatteli hän usein. On turha ottaa häntä niin vakavasti. Voihan leikitellä hänen kanssaan hetken kaksi. Mutta on suorastaan järjetöntä panna hänen vuokseen mitään alttiiksi tai sallia hänelle sisäistä, sielullista määräämisvaltaa.
Samalla huomasi hän kuitenkin kauhukseen, että Liisa tässäkin muodossa tai oikeastaan juuri tässä muodossa, oli hänelle hyvinkin haluttava. Eikä hän enää entistä, pyhää ja korkeaa Liisaa niin äärettömästi ikävöinytkään, vaan juuri tätä nykyistä, tätä aistillista, tätä lihallista, joka näytti täydellisesti unohtaneen kaikki elämän ijäisemmät tarkoitusperät ja elävän vain hetkestä hetkeen, päivästä päivään, vaistoilleen, tunnelmilleen ja mieliteoilleen sokeasti antautuneena.
Se oli tuskallinen huomio Johannekselle. Hän ei olisi ikinä moista uskonut itsestään.
Mutta olihan se totta, täytyi hänen kuitenkin tunnustaa itselleen. Eihän hän enää Liisan sielusta paljoakaan välittänyt. Liisan ruumista hän himoitsi, sen hän olisi tahtonut omakseen, kokonaan, kerrassaan!
Sielua on minulla kyllin itsellänikin! hän oli usein valmis Heinen keralla kyynillisesti hymähtämään.
Liisan laita näytti olevan juuri päinvastoin. Johanneksen sielu näytti hänestä olevan halajamisen arvoinen, eivät hänen ruumiilliset hyväilynsä. Niin loukkautuivat he molemmat ja oppivat vihaamaan, inhoamaan ja ylenkatsomaan.
Nyt tunsi Johannes vasta oikein yksin olevansa.
Hänestä oli kuin olisi Liisa tahtonut häntä alentaa, häntä halventaa. Ja siksi hän puolestaan rupesi Liisaa alentamaan ja halventamaan, ensin vaistoissaan ja mielikuvissaan, sitten ajatuksilla, sanoilla, jopa teoillakin. Mutta kyynillisyys kosti itsensä hänelle ja hän tunsi samalla itse alenevansa, tulevansa rumaksi, ilkeäksi ja saastaiseksi.