13.
Eikä siitä myöhemminkään tahtonut tulla sen enempää.
Johannes huomasi pian, ettei Liisa ollut mitään hänen suhteensa tarkoittanutkaan. Nähtävästi hänestä oli hauska tavata Johannesta, jutella kanssaan, jopa suoda hänelle pieniä lemmenhetkiäkin, mutta tuota kaikkea hän oli valmis suomaan myös Muttilalle yhtä mielellään.
Siihen taas ei Johannes voinut mitenkään suostua. Hän hermostui.
Hän päätti jättää Liisan kokonaan.
Hän oli sitten viikon päivät täydellisesti yksinäisyydessä. Mutta silloin tuli Liisa häntä katsomaan, itki, lupasi, että hän eroisi Muttilasta, ja vannoi, ettei elämä ollut minkään arvoinen hänelle ilman Johannesta. Ja Johannes uskoi jälleen, siksikuin huomasi tulleensa entistä perinpohjaisemmin petetyksi.
Eihän hän olisi Liisalta vaatinutkaan muuta kuin hiukan enemmän rehellisyyttä. Ymmärsihän hän hyvin, että rakkaus voi sammua, sammua niin lopullisesti, ettei ole jälellä enää kyventäkään. Jos Liisa olisi sanonut sen hänelle suoraan, hän olisi surrut ehkä, mutta jäänyt kaikissa tapauksissa Liisaa kohtaan sydämeltään kunnioittavaksi.
Mutta Liisa sanoi hänelle aina vaan, että hän rakasti Johannesta ylitse kaikkia ja ettei kukaan mies, kaikkein vähimmän Muttila, ollut mitään hänen rinnallaan. Ja arvattavasti hän oli valmis heti seuraavassa hengenvedossa samaa Muttilalle vakuuttamaan!
Tuota ei Johannes voinut ymmärtää.
Mikä mielenkiinto saattoi olla tuolla naisella näin kahteen suuntaan pettää ja valehdella? Oliko se hauskaa hänestä? Ehkä! Odottiko hän ehkä jotakin etua itselleen siitä? Tuskin! Siis hän vain antoi vallan omille synnynnäisille vaistoilleen? Juuri niin, vieläpä kaikesta päättäen nauttikin siitä sanomattomasti!