—Mitä aiot sanoa hänelle?
—Että olin väsynyt, että rupesin voimaan pahoin, tai jotakin muuta semmoista. Ja että sinä korjasit minut johonkin hotelliin.
—Luuletko, että hän uskoo sinua?
Liisa katsoi veitikkamaisesti häneen.
—Varmasti, sanoi hän. Sillä hän rakastaa minua, ja silloin uskotaan mitä tahansa. Hyvästi nyt! Ja kiitos seuran edestä.
—Milloin me tapaamme sitten?
—Kenties huomenna, kenties ylihuomenna. Miten sopii.
—Minulle sopii aina.
—Kyllähän minullekin, kun vain saan Muttilan lepytetyksi.
Siitä hänellä näkyi suurin huoli olevan. Johannes jäi ällistyneenä kynnykselle hänen jälkeensä katsomaan. Hänen oli niin paha olla, että hänen teki mieli itkuun purskahtaa.