Jumalan kiitos, hän ei kärsi enää, ajatteli Johannes.
Mutta samalla pälkähti hänen päähänsä, että Liisa oli kenties ollut hyvinkin tyytyväinen elämään Muttilan kanssa. Ja jälleen hän tunsi kipeän piston sydämessään.
Ei ollut hyvä niin eikä näin.
Johannes palasi pahantuulisena työpöytänsä ääreen, kirjoitti kirjeensä nopeasti valmiiksi ja jäi sitten pää käden varassa ikkunasta ulos tuijottamaan.
Liisa tuli ovelle valmiiksi pukeutuneena, päällysvaippa yllään ja hattuneula suussaan. Nähtävästi hän hankkiutui todellakin ulos lähtemään.
—No, me tapaamme tietysti vielä tänään? kysyi Johannes, nousten häntä hyvästelemään.
—Jos minä pääsen, hymyili Liisa. Tästä ei taida tulla niinkään helppo aamupäivä.
—Koeta nyt laittaa asiasi valmiiksi hänen kanssaan! Mitä pikemmin, sen parempi.
—Hm, mutruili Liisa kevytmielisen näköisesti.
Hän on niin hirveän mustasukkainen.