Tuokin vaikutti Johannekseen hyvin omituisesti. Hänen Liisansa, joka ennen olisi tullut toimeen vain kammalla ja saippuapalasella.

Mutta: kävihän kehitys yleensä siihen suuntaan ja olihan luonnollista, että Liisastakin vielä suurmaailman nainen tulisi.

—Olet sinä lihonnut, virkahti Johannes, heittäen tarkastelevan silmäyksen ystävättärensä ruumiinmuotoihin, joista tämä ei paljoa peittänytkään. Olet jonkun verran höllentynyt sitten viime näkemän.

Liisa ei pitänyt ollenkaan siitä, että sanottiin hänen lihonneen, sillä hän itse pelkäsi samaa ja hän tiesi, ettei se suinkaan häntä kaunistanut.

—Minä lihonnut! hän tiuskasi melkein kiivaasti. Kylläpä sinä osaat!
Kun kaikki minun vanhat vaatteeni ovat käyneet liian väljiksi minulle!

Johannes huomasi erehdyksensä.

—Tarkoitan, että olet käynyt niin terveen ja hyvinvoivan näköiseksi kasvoiltasi, sanoi hän.

Liisa leppyi heti.

—Se on totta, hän sanoi, tirkistäen peiliin mielihyvällä ja hieroen poskiinsa puuderia. Eikä minulla ole yhtään ryppyä vielä.

Se oli totta. Päinvastoin olivat Liisan kasvot silinneet ja täytelöityneet. Vieläpä toisen leuankin hän oli saanut. Tuo teki hänet entistään hyväntahtoisemman ja itsetyytyväisemmän, mutta samalla myöskin pintapuolisemman ja arkipäiväistyneemmän näköiseksi.