Se onnistui hänelle helpommin kuin hän oli odottanutkaan.
Tukkukauppias Oikarinen oli saapunut kaupunkiin. He olivat tavanneet hänet eräänä 'corso'-päivänä Pinciolla. Kun he olivat vanhoja tuttavia ja kun kauppias Oikarisella ei ollut muutakaan tekemistä, hän oli kutsunut heidät illalliselle hotelliinsa ja jo siellä jotenkin suoranaisesti Liisaan ihastunut.
Sitten he olivat menneet Muttilan ja Liisan yhteiseen asuntoon. Muttila ollut väsynyt ja mennyt varhain maata, mutta Liisa ollut juuri iloisimmillaan ja tahtonut jatkaa. He menneet jälleen ulos, he kolme.
Johannes käyttänyt tilaisuutta livistää seurasta ja saattanut vain molemmat Oikarisen hotellin ovelle.
Hän oli tuntenut jonkun verran omantunnon vaivoja siitä että hän oli jättänyt Liisan noin turvattomassa tilassa kohtalolleen. Mutta kun hän oli parin päivän perästä tavannut kaikki nuo kolme muuta jälleen, nähnyt Liisan rinnassa uuden hohtokivikoristeen eikä huomannut mitään erikoista mieliharmia toisissakaan, hän oli tyytynyt ja ajatellut, ettei asia sen merkillisempi ollutkaan.
Vasta Oikarisen muuttuneesta käytöksestä hän saattoi aavistaa, että jotakin kuitenkin oli tapahtunut.
Mutta riippuihan kaikki siitä, miten otti asiat. Koska nuo kolme näyttivät ottavan sen näin, ei siis mitään merkillistä ollutkaan tapahtunut.
Omasta puolestaan hän tunsi, että tässä oli hänen huippunsa. Tästä hän ei voinut enää mennä etemmäksi.
Mutta silloin hän olikin omasta mielestään niin syvällä, että häntä kauhistutti. Kuinka hän enää koskaan pääsisi ylös? Kuinka hän enää koskaan voisi katsoa silmiin itseään? Olihan hän nyt tappanut toisen kerran Liisan. Silloin, kahdeksan vuotta sitten, hän oli tappanut Liisan sielun, nyt ruumiin. Ja samalla hän oli itsekin häväisty, herjattu ja saastutettu sieluineen ja ruumiineen.
Eikä hän kuitenkaan voinut tästä kaikesta syyttää muita kuin itseään. Olivathan nuo toiset enemmän tai vähemmän edesvastuuttomia. Hän yksin tiesi, mitä teki. Häneltä voi siis vaatia jotakin.