Mutta hänhän juuri oli tahtonut niin hyvää. Hänhän juuri oli uneksinut niin hienosti, kauniisti ja korkeasti Liisan ja hänen jälleen-tapaamisesta.
Ei auttanut. Hyvä tahto ei tuntunut riittävän edes selittämään hänen kohtaansa, saati sitten tekemään sitä siedettäväksi ja anteeksi-annettavaksi.
Hänellä ei ollut ollut voimaa siis! Niin se oli! Hän oli heikko, kurja kuolevainen, joka tarvitsi voimaa ulkoapäin, jos hänen mieli kamppailla kunnialla mahdottomuuksien kanssa.
Mitä hän tahtoi, mihin tarvitsi voimaa siis?
Johannes oli jo välistä niin tylsistynyt, että hän tuskin muisti enää alkuperäistä tarkoitustaan. Ah, se oli totta, voimaa nostamaan itsensä ja Liisan tästä siveellisestä rappiotilasta! Mutta Liisahan ei ollut yksin, hänen helmoihinsa näytti voivan tarrautua useampiakin. Pitäisikö hänen nekin nostaa? Olisiko hänen pakko painaa niin alas oma itsekkäisyytensä ja ylpeytensä?
Ei näyttänyt olevan muuta keinoa, jos hän itse vielä kerran aikoi päivän valkeuteen.
Voimaa, voimaa, mutta mistä? Luonnollisesti sieltä, mistä muutkin hänen tapaisensa suuret syntiset olivat saaneet sitä: uskonnosta.
Jospa hän olisi voinut uskoa johonkin ylenluonnolliseen!
Sitä ei ollut Johannes voinut milloinkaan, yhtä vähän kuin kaivannut edes kristillisen tai muun uskonnon lohdutusta. Luonnontieteellinen maailmankatsomus oli riittänyt hänelle. Julma ja säälimätön se oli aina ollut hänen mielestään, mutta kuitenkin ainoa, jonka hänen järkensä oli myöntänyt oikeaksi.
Nyt hän tunsi kaipaavansa jotakin vienompaa, lempeämpää ja anteeksi-antavampaa. Ja hän päätti rehellisesti yrittää, eikö hänellekin olisi jotakin parantavaa, jotakin lunastavaa ja ylhäältä ilmoitettua totuutta olemassa.