Hän vaipui uskonnollisiin mietiskelyihin. Suru, tuska, yksinäisyys ja voimattomuuden tunto olivat jäytäneet hänen olemuksensa juuret jo niin, että hän ei muuten tuntenut pystyssä pysyvänsä.
14.
Siinä lähellä, omassa kaupungin-osassaan, hänellä olikin hyvä tilaisuus turvata ulkoapäinkin tuleviin uskonnollisiin tunnelmiin.
Olihan siinä Laterani. Oli kärsivälle, uneksivalle ihmissielulle kappale Jerusalemia.
Rooman kirkkojen katolinen loisto oli ylimalkaan jäänyt sangen vieraaksi hänen pohjoismaiselle sydämelleen. Karu luonto, tuimat elin-ehdot ja Wittenbergin munkin yhtä karut ja kylmät opinlauseet olivat siinä suhteessa hänet jo ennen syntymää mieleisekseen leimanneet.
Ei niin, ettei hänenkin kaukaiset esi-isänsä Suomen korpien syvyydessä olisi loistoa rakastaneet. Kaunistamisen, koristamisen vaisto oli kyllä ollut heille yhtä luonnollinen kuin konsanaan viinirintaisen maan ja hehkuvan päivänpaisteen asukkaille. Jos temppelien upeileva komeus siis täällä vaikutti häneen jonkun verran tympäisevästi, ei syynä siihen ollut suinkaan itse kaunis tosiasia, vaan pikemmin, ettei kaikki tuo silmää hivelevä tai korvakalvoja suloisesti soinnuttava tuntunut hänestä olevan oikeassa ympäristössään.
Uskonnolla hän oli aina tottunut jotakin paljon hartaampaa, sisäisempää ja yksinkertaisempaa käsittämään. Kristin-uskolla vielä erityisesti sitä raamatullista ja patriarkallista nöyryyden, köyhyyden ja kärsimyksen apoteosia, jonka oikea kehys on Palestina paimentolaiskansoineen, Genetsaret-järvineen, jerikonruusuineen ja orjantappuroineen.
Tietysti oli tuo kaikki ollut vanhojen roomalaisten kopeilevalle, ulkonaista mahtia rakastavalle luonteelle aivan liian köyhää ja harvaviivaista, samoin kuin kristin-uskon perustotuudet kreikkalaisen ajatuksen kehittämille filosofeille Ateenan tai Aleksandrian oppisaleissa.
Niin olivat kumpikin muuttaneet sen mielensä mukaisiksi.
Rooma oli antanut ulkonaisen loistonsa, Hellas humaanisen sisällyksensä sille. Ja niin oli kalpean galilealaisen hahmo kohonnut maailman valtiaaksi.