Kun hän suuteli, hän suuteli hartaasti ja mielihalulla. Kun hän nauroi, hän nauroi korviin saakka. Kun hän pesi lattiaa, hän riisui ensin varovasti kenkänsä ja sukkansa, kietaisi hameensa ylös ja konttasi keskellä likaisia vesivirtoja paljailla, valkeilla polvillaan, kaikki Johanneksen suurimmaksi ihastukseksi.
Kauneinta hänessä oli hänen käyntinsä, reipas ja pystyrintainen, niinkuin hänen esi-äitinsä olisivat tuhansia vuosia kruunua, vesiruukkua tai appelsiinikoria päässään kantaneet. Vaikka hän ei ollut pitkä kasvultaan, hän vaikutti silloin merkillisen majesteetillisesti.
Sellainen oli Carmela.
Johannes tarvitsi häntä vapautuakseen edes tuokioksi lyijynraskaiden yksinäisyys-ajatuksiensa taakan alta. Ja Carmela tarvitsi takaisin häntä oppiakseen ranskaa ja englantia, jotka oppituntinsa hän maksoi raikkaalla olennollaan ja pienillä naisellisilla palveluksillaan.
Näin voivat he kumpikin olla tyytyväisiä.
Liisaa tapasi Johannes enää hyvin harvoin, sillä hänen hermonsa eivät kestäneet häntä. Hän tunsi, että hänen oli sittenkin helpompi olla yksin, vaikka hän kärsi siitä sanomattomasti.
Mutta Liisa ei suinkaan tahtonut päästää häntä niin hevillä käsistään.
Hän näytti pikemmin etsivän Johannesta, mitä enemmän Johannes osoitti
oireita paeta häntä, jopa laiminlyövän Muttilaa siihen määrään, että
Johannes väkisinkin tunsi tämän suhteen suurta miehistä myötätuntoa.
Olivathan he onnettomuustovereita. Olihan heitä tässä kaksi täysrahkeista miestä, joita tuo nainen tanssitti kuin kahta nukkea kämmenellään.
Ja sitä syvemmin, sitä intohimoisemmin hän tunsi Liisaa vihaavansa.
Hänkö muka rakasti tuota naista? Päinvastoin! Hänkö muka olisi ollut valmis hänen tähtensä oman itsensä ja oman elämänsä uhraamaan? Ei tullut kysymykseen!