Eikä Johannes kuitenkaan päässyt täydelliseen varmuuteen siitä, eikö hän ehkä vielä kuolemanhetkelläkin olisi valmis riemuhuudolla Liisaa kohti kätensä ojentamaan, jos tämä vain hänelle entisenä, hyvänä Liisana esiintyisi.
Kuollutta hän rakasti. Kuolleen Liisan hän tahtoi väkivaltaisesti tästä elävästä Liisasta ilmi herättää ja siitä johtuivat heidän aina rajummat yhteentörmäyksensä.
Johannes oli henkisesti ja melkeinpä ruumiillisestikin lopussa näinä aikoina. Hän ei tiennyt eteensä eikä taakse. Elämä oli kadottanut hänelle merkityksensä. Ja hän saattoi istua tuntikaudet työpöytänsä ääressä mitään tekemättä, mitään ajattelematta, tylsänä, idioottisena, kuitenkin suunnattomasti tästä alennustilastaan kärsivänä, kylmät kyyneleet silmissään.
Carmela tapasi hänet tässä tilassa kerran.
Kiepsahti hänen polvilleen ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.
Katsoi sitten silmiin hyvin surullisesti ja totisesti ja kysyi:
—Opettaja on taas itkenyt? Miksi?
—Minä rakastan, vastasi Johannes vaikeasti, kääntäen kasvonsa pois ja painaen molemmin käsin ohimoitaan. Minä tulen hulluksi rakkaudesta.
—Ja hän? kysyi Carmela hiljaa.
—Hän ei välitä minusta vähääkään.
Johannes itki ääneen.