Myöskin Carmela itki. Syntyi hetken vaitiolo. Sitten rupesi Carmela tuota miespoloista lapsellisesti hyväilemään ja lohduttelemaan.
—Hän välittää, minä tiedän, minä vakuutan, että hän välittää. Minä menen hänen luokseen, minä sanon hänelle, minä kysyn häneltä…
—Ei, ei, keskeytti Johannes. Se ei auta mitään. Hän sanoo, että hän rakastaa minua ja vain minua iankaikkisesti.
Carmela katsoi häneen ymmärtämättömänä.
—No? kysyi hän silmät suurina. Sittenhän on kaikki hyvin?
—Ei, ei, hän pettää?
—Pettää?
—Niin. Hän vannoo väärin. Hän pettää minua toisen miehen kanssa.
Nyt lakkasi Carmela kokonaan itkemästä.
Hänen otsansa rypistyi. Hänen huulensa vetäytyivät kapeaksi viivaksi kuin veitsenterä. Hänen alaleukansa työntyi julmasti eteenpäin, hänen pienet, ruskeat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän lausui matalalla äänellä, mutta jokaista sanaa korostaen: