Hänen mielestään silloin oli elämän suurin autuus ollut elää niinkuin jokainen ilta olisi ollut viimeinen ja jokainen aamu ensimmäinen. Eikä tietää, mitä kukin päivä toisi mukanaan, vaan odottaa aina jotakin uutta ja ihmeellistä.
Hullutusta, hullutusta! Ei ollut mitään uusia ihmeitä.
Oli vain samaa, mitä oli ennenkin ollut. Samaa, mitä aurinko ennenkin oli valaissut, paistaen niin väärille kuin vanhurskaille.
—Johannes!
—Niin, armaani?
Kumpikin raottivat silmiään. Rouva Rabbing ojensi kätensä hymyillen hänelle.
Johannes puristi sitä sanaakaan sanomatta. Rouva Rabbing päästi hänen kätensä ja sulki jälleen silmänsä, tyyni, onnellinen ilme kasvoillaan. Nähtävästi katsoi hänkin, että he kaksi saattoivat olla toistensa suhteen täysin turvalliset.
Johannes haukotteli ja koetti uinahtaa hetken todellakin.
Mutta se onnistui vain puoleksi. Mielikuvat jatkoivat kulkuaan. Ja ajatukset karkeloivat omia teitään, hänen torkahtelevasta tahdostaan vähääkään välittämättä.
Oliko tämäkään onni sitten?