Johannes tahtoi vastata myöntävästi.

Mitä hän muuta olisi voinutkaan? Olihan kaikki käynyt hänen mielensä mukaan. Ja kaikki muodostunut vielä paljon paremmaksi ja sopusointuisemmaksi kuin hän oli uskaltanut toivoakaan.

Eihän hän kuitenkaan olisi kestänyt Liisaa, yhtä vähän kuin Liisa häntä. Olisivathan he molemmat, jos he vielä vuodenkaan olisivat jatkaneet suhdettaan, olleet pelkkinä raunioina.

Ei! Pikemmin sen olisi täytynyt päättyä murhalla tai itsemurhalla.

Tai kenties se luultavammin olisi päättynyt kaksoismurhalla. Sillä eihän kumpikaan heistä olisi tahtonut jäädä toisen jälkeen elämään.

He olivat rakastaneet liiaksi toisiaan.

Niin se oli ollut. Ja se, yhdessä heidän aina valvovan, aina vaanivan itsesäilytys-viettinsä kanssa, oli heidät toisistaan erottanut.

Rouva Rabbing oli tullut pelastavana enkelinä heidän välilleen.

Onnellista ja rauhallista oli ollut heidän elämänsä. Ilman mitään erikoisia intohimon leimuja ja lemmen juhlahetkiä tosin, mutta myöskin ilman sielullisia palohaavoja ja sisäisiä särkymisiä.

Rouva Rabbing oli hänet järjen ja tahdon tietä valloittanut. Eikä Johanneksella ollut koskaan ollut syytä katua, että hän kerran oli niidenkin ääntä kuunnellut, eikä aina vain sokeasti hetkellisten halujensa tai tilapäisten mielikuviensa ajettavaksi antautunut.