Mutta hän ottaa tuonkin sisäisen tietämyksen vastaan lempeällä kärsivällisyydellä ja pitää sitä luonnon ankariin, oikeudenmukaisiin lakeihin kuuluvana. Eikä hän sitä edes valitakaan. Sillä hän tietää, että mitä enempi voimaa on, sen raskaamman laskee kohtalo kärsimysten kuorman ihmislapsen hartioille.
Ja hän puolestaan on kärsinyt liian paljon toivoakseen itseään enää entisiin rahkeisiinsa.
Jumala oli antanut jättiläisen voimat hänelle, mutta myöskin niitä vastaavat intohimot, ijäiset tutkaimet tuskan heimon, jotka olivat pyörremyrskynä kuljettaneet häntä läpi korkeuksien ja syvyyksien. Koskaan ei rauhan onni ollut koittanut hänelle. Niin sai hän elämänsä ehtoolla nähdä senkin välkähtävän.
Tätä onneaan hän ei enää tahdo mistään hinnasta myödä. Nyt vasta hän on oikea onnen orja.
Kyllin paljon itse kärsittyään hän on saanut kuin lahjaksi suuren, maailmoita-syleilevän sympatian kaikkia luotuja, kaikkia luontokappaleita kohtaan, joita ihmiset hyviksi ja huonoiksi nimittävät, mutta joiden kaikkien kohtalo on yhtä traagillinen kuin hänenkin. Ja kyllin kaukana ihmisistä eläessään hän on oppinut myöskin kaukaa ihmisiä rakastamaan, hyvin tietäen, ettei hän millään voi lievittää heidän yhteistä murhettaan, mutta lujasti päättäneenä, ettei hän myöskään lisäisi sitä pienimmälläkään.
Onko hän kristitty? Onko hän pakana? Ei hän tiedä sitä itsekään. Hän tietää vain, että totuus on korkein uskonto kaikista ja että aurinko on kaikille sama, vaikka sen valkeus eri säteinä maahan lankeaa.
Onko hän tolstoisti vai nietzscheläinen? Lihansyöjä vai kasvinsyöjä?
Vanhoillinen vai edistysmielinen? Egoisti vai altruisti?
Nuo kaikki kysymykset eivät liikuta häntä nimeksikään. Hän tietää, että ne ovat leluja, joilla ihmislapset leikittelevät, ja silloin kun ne kenties ovat vakavimmin käsitettäviä, ne ovat vain aste-eroja. Sillä kaikilla on sama tie kuljettavanaan totuuden kukkulalle.
Sama tie, sama totuus, sama elämä. Kenelläkään ei ole oikeus sitä omakseen nimittää. Mutta toiset kulkevat edellä, toiset jäljessä. Ja niillä, joilla on enimmän voimaa, on vaikeimmat vastavoimat voitettavanaan.
Korkeana kuin taivas, kauniina kuin maa, surullisena ja suloisena kuin syystouko, joka sen harjalla aaltoaa, niin kaartui kuolevaisen kohtalo hänen mielessään. Mutta ei suuri yksin ollut suurta hänelle. Myös kaikki pieni ja vähäpätöinen saattoi hänen mieltään kiinnittää.