Hän on nyt melkein terve jo. Mutta hänen muistinsa ei ole täydellisesti palannut vielä ja hän ihmettelee usein, kuinka hänellä on näin pitkä ja valkoinen parta ja miksi hän on näin iloinen ja onnellinen.
Hän on päättänyt nyt olla yksin. Mielestään hän ei sovi ihmisten pariin. Ja silloinhan ei ole muuta keinoa.
Kuitenkin hän tapaa silloin tällöin vaimoaan, joka asuu nyt Caprilla ja jonka asuinsaaren hän voi nähdä rakkaan Monte Cavonsa korkeimmalta nyppylältä.
Hän kiipeää sinne joka päivä. Ja hän palajaa sieltä aina silmät hellän liikutuksen kyynelistä vettyneinä.
Hänen vaimonsa on ainoa nainen koko maailmassa, joka ei ole tuottanut tuskaa hänelle.
Kärsimystä kyllä, pelkällä hyvyydellään, pelkällä olemassa-olollaan.
Mutta ei tuskaa! Siksi on Johannes hänelle ijäisesti kiitollinen.
Hän on nyt jo niin terve, että hän voi tehdä työtä. Ei mitään luovaa, ei mitään hermoja rasittavaa työtä tosin, mutta kyllä säännöllistä, säntillistä konttorityötä, kuten omien muistiinpanojensa ja ainekokoelmiensa järjestämistä.
Hän tuntee, että paljon on särkynyt hänen sisällään. Hän tietää myös, että hän on ollut hullu, eikä tiedä aivan tarkkaan, tokko hän enää koskaan tulee entiselleen. Mutta sekään ei voi häiritä hänen onneaan.
Hän ei uskalla mitään, hän ei pane alttiiksi mitään. Hän tahtoo pitää, mitä hän niin monen murheen ja kärsimyksen kautta on saavuttanut, ja pelkää jokaista, joka voisi käydä hänen nykyiselle olotilalleen vaaralliseksi.
Kenties hän ei koskaan enää tule entiselleen.