Tällaisena aamuna on itse campagna hänestä pukeutunut juhlapukuun. Edessä kukkuloiden voimakas ruskeaväri, kahdenpuolen tietä talvisten viinitarhojen, pinjojen, sypressien ja öljypuu-ryhmien eritummat ja erivaaleat vivahdukset.
Mutta siinä onkin jo Rocca di Papa hänen edessään, jyrkällä vuorenrinteellä, jonne päätä-huimaava hissijuna hänet kuljettaa.
Kaupunki on pieni ja sanomattoman likainen, mutta sentään paratiisi hänestä. Sen taemmassa osassa ei oikeastaan voi puhua kaduista ollenkaan. Kujia, takateitä, mukavuuslaitosten solia ne ovat, lemahtelevia kuin pahimman lantahelvetin porstuat.
Kuitenkin rämpii hän niitä hytkäyttävällä sisäisen sankaruuden tunteella, sillä niiden varsille on viskottu pieniä maakojuja, kurjia hökkeleitä, joita he sanovat kodeiksi ja joissa kaikesta päättäen asuu onnellisia ihmisiä.
Tällaisena aamuna hän kurkistaa myös jonkun tuollaisen savimajan ovesta sisälle ja saa lahjaksi aivan etruskien aikaisen vaikutuksen. Vieläpä ystävällisen pään-nyykähdyksenkin, talon asukkailta, kahdelta vanhukselta, jotka kuin Philemon ja Baucis juuri istuvat lieden ääressä murkinallaan.
Puiset lusikat, puiset lautasetkin! Mitkä klassilliset viivat tuollakin elämänmuodolla!
Ja melkein kuin jonkinlaisen ihmisheimon patriarkan tavoin siunaten mielessään heidän ateriaansa astuu Johannes tyytyväisenä, pyhätunnelmaisena edelleen.
Tällaisena aamuna ei häntä häiritse edes likainen, vallaton lapsiparvi, joka kaupunginlaidasta hänen seuraansa liittyy ja on monta kertaa ollut hänen Monte Cavolle nousunsa pahin vastamäki. Mutta hän pääsee siitä lahjomalla pahimmat heistä namusella tai kuparikolikolla ja silloin jättävätkin jo kaikki epämiellyttävät vaikutukset hänet ja hänen huomionsa kääntyy yksinomaan suuren luonnon ihailuun.
Tie kulkee pitkin hurmaavaa vuorenrinnettä, jonka harvan lehvikon läpi taulut toistaan komeammat vilahtelevat.
Tässä on hänen majansa. Mutta tällaisena aamuna ovat hänen askeleensa niin keveät, että hän heti jatkaa matkaansa ylimmän kukkulan huipulle.