Hän kulkee avaran, nurmettuneen ylängön laitaa, joka aikoinaan on ollut Hannibalin leiripaikkana. Mutta hänen ajatuksensa liitävät vielä kauemmaksi, aikoihin, jolloin koko tämä vuoristo oli tuliperäinen ja jolloin tässä kiehui ja kohisi valtava kraateripata.
Milloin se oli? Kymmeniätuhansia, satojatuhansiako vuosia sitten? Vaiko eilen? Hänestä on kuin hän olisi elänyt kaikki.
Alkavat sileät, suuret kivilaatat äkkiä työntyä esiin vuorenrinteestä hänen jalkojensa alle. Via sacra, vanhojen roomalaisten pyhä tie se on. Helppo on niitä myöten tämä viimeinen voimanponnistus kukkulalle.
Tässä paljastaa Johannes päänsä, sillä tähän päättyy myös hänen kirkkotiensä.
Huipulla on ennen sijainnut Latiumilaisen Juppiterin temppeli. Nyt on siinä vain autio luostari puutarhoineen ja muurineen, puiden alla paadet pöytinä, niiden ympärillä ijänikuiset, sammaltuneet kivipenkit. Joka taholla ihanat ilmanrannat.
Kelpasi tässä elää ja olla munkkiretkaleen, tuumii Johannes hyväntuulisena. Likkiä viiniä tässä tai vain muuten jouten istua, miettiä ja lueksia, ympärillä varjoisa, kukoistava yrttitarha, koko Rooman campagna jalkojen alla. On niitä miekkoisia miehiä ennenkin elänyt!
Luostarissa on torni ja torniin sangen sokkeloiset käytävät, lopuksi jyrkät tikapuut. Mutta tällaisena aamuna suorittaa Johannes aina sieltä jumalanpalveluksensa.
Sieltä aukenee hänelle luonnon ääretön jumaluus vasta kaikessa mahtavuudessaan.
Yhtäältä paistaa hänen silmäänsä meri, ei pienenä pilkkeenä ainoastaan, vaan leveänä, suunnattomana ulappana, jonka pilvien raosta sinne sattuva aurinko maalaa aivan kultaiseksi. Tuskin paljaalla silmällä erotettavat pisteet siellä ovat yhtä monta Välimeren haahta, jotka mailta vierailta maille vieraille purjehtivat. Mutta sieltä yhä kauempaa, katseen eteläistä rannikkoa pitkin entäessä, näkyvät saaret aina Napolin edustalta.
Siellä on Capri, siellä asuu hänen ainoa ystävättärensä. Ja hän kohottaa kätensä siunaten sinnepäin.