Hän kääntää silmänsä toisaalle ja säikähtää jälleen vuoren korkeutta, joka muuttaa kaikki suhteet siellä alhaalla aivan naurettaviksi.
Tuo pieni, vähäpätöinen kyläpahainen tuolla lakeudella, onko se Rooma? Ja tuo vaaleampi piste sen toisessa päässä, onko se Pietarinkirkon kupu? Mitkä lilliputit ovat mahtaneet siellä leikkiäkään rakennusmestareita!
Vilkkuu Tiberin suu kapeana hopealankana tuolta kauempaa, muinaisen satamakaupungin Ostian kohdalta. Pilkahtelevat esiin kaikki nuo pienet, ihastuttavat kaupungit campagnalta, Frascati, Marino, Albano, Ariccia, Genzaro, Castel Gandolfo, useimmat vanhojen klassillisten kaupunkien, kuten Tusculumin, Alba Longan, Castromoeniumin raunioille rakennetut. Ja tuossa lähellä, miltei jalkojen alla lepää rasvatyyni Albano-järvi, sekin sammunut tulivuori aikoinaan, peninkulman laajuinen ympärimitaltaan, mutta täältä katsoen kuin idyllisen metsälammen silmä, tuskin kivenheiton levyinen ja pituinen.
Sen rannat ovat nyt niinkuin muinoinkin täynnä ylhäisten roomalaisten kesähuviloita. Ja Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin.
Taas kääntää hän katseensa tasangolta läntisen taivaanrannan loputonta vuorijonoa ja sen harmaata, ruskeata ja hiukan sinertävää värisinfoniaa ihailemaan.
Harmaansinisen värin antavat puut, jotka ovat lehtensä pudottaneet.
Toiset, kuten öljypuu, soittavat tummempia säveliä.
Ja kaukana, tämän kaiken takaa, nousevat Apenninien lumiset huiput, joiden päältä synkät, uhkaavat pilvenlongat näyttävät myrskyä, hävitystä ja kuolemaa ennustavan.
Mutta Johannes kohottaa kätensä siunaten myös sinnepäin.