Hyvä, että he olivat saaneet edes istumapaikat eräiden suuttuneiden ja kiroilevien saksalaisten väliin, jotka olivat samassa kadotuksessa.
Rouva Rabbing kärsi kaikki kirkastetun marttyyria hymy huulillaan.
Mutta Johannes hermostui.
—Anteeksi, hän sanoi suomeksi vaimolleen. Minä nousen hieman käytävään polttelemaan.
Rouva Rabbing nyykäytti päätään hänelle äänettömästi.
Käytävässä odotti suuri yllätys Johannesta. Hän tapasi siellä vanhan ystävänsä taiteilija Muttilan, joka oli ollut aikoinaan, kahdeksan vuotta sitten, Köpenhaminassa samana syksynä kuin hänkin ja jonka kanssa Liisa silloin oli jouluksi kotimaahan matkustanut.
—No, päivää! tervehti Muttila leveästi. Johannes Tamminen! hitto soi!
—Heh, sinäkö se olet? En ollut tunteakaan.
—Vähän turpunut sitten viime näkemän? hymyili Muttila tyytyväisenä.
Niinpä niinkin! Ja sinä se vain laihdut vuodesta vuoteen?
—Mitä lie tullut tehdyksi! Onpa siitä aikoja, kun me kaksi olemme toisiamme tavanneet.
Muttila oli myös noussut käytävään polttelemaan. Hänenkin vaunu-osastonsa oli näiden arvaamattomien olosuhteiden pakosta ihmisiä täyteen tuppautunut.