Valahdellut sieltä täältä taivaan kultainen valkeus vuorten soliin. Kirkastanut milloin palasen tuollaisen Hiitolan sankarin lumisesta pantsarpaidasta, milloin etäisen, yksinäisen esitaistelijan jäisen kypärtöyhdön.
Ja keskellä tätä kaamoittavaa, haudanhiljaista luonnonleiriä kiemurteli matala, kääpiömäinen juna kuin sievä sisilisko, vilahdellen pitkiä vuorenrinteitä myöten, sukeltaen tunnelista tunneliin, kohoten aina korkeammalle, jättäen aina syvemmät kuilut kupeilleen.
Mutta vasta nyt, illan hämärtyessä, saivat alpit juhlallisimmat ääriviivansa.
Nyt näyttivät ne todellakin uhaten valmistuvan taisteloon.
Valon väkeviä sankareita ne olivat. Yön valtoja vastaan ne taistelivat.
Sotivat kesän ja päivän puolesta, suojaten Italian ihanaista maata halloilta ja kylmiltä pohjoistuulilta, vaikka ne itse näyttivätkin niin hallaisilta ja niiden silmän-iskut pilvien korkeudesta niin pelottavilta.
Mutta työmies on työnsä näköinen, sanotaan.
Minkä mahtoivat nuo Auringon ylpeät ritarit sille, että heidän partansa olivat jäätyneet ja heidän kulmakarvansa kuuroittuneet tässä ikuisessa kamppaelussa?
Taaskin uhkasi yö.
Taaskin oli sota ankara heidän edessään. Ei ollut nyt aika hymyillä, ei nyykäyttää päätään edes ohikiitävän kääpiökansan viattomille, lapsellisille edustajille.