Johanneksen silmät painuivat umpeen.
Mutta aivojen kuvasarjat jatkoivat kulkuaan.
Vuorten huiput muuttuivat tanssiviksi, kömpelöiksi lumitontuiksi, joulu-ukoiksi, jotka täällä talvisen tähtitaivaan alla pitivät pitojaan. Taikka täyttyi tunturinrinne pienillä, mustilla pisteillä, joiden loppumattomat sarjat näyttivät väkipakolla pyrkivän etelään.
Ahaa, Hannibalin sotajoukkoja ne olivat! Pian oli lankeava arpa Rooman ja Kartagon kohtalosta.
Sangen torkahtelevien silmäluomien lomitse piirtyy tuossa pieni tyrolilainen kylä eteen, tuossa kaupungintapainen.
Täysi talvi vallitsee. Tulet tuikkivat syvältä laakson pohjasta, jossa kapea virta solisee. Päätähuimaavat tunturiseinät piirittävät näköalan kaikkialta.
Ei tehnyt mieli asua siinä.
Alpit olivat mahtavia matkatovereita. Saattoivat uljaita ja uskollisia sotaveikkojakin olla, mutta asuintovereiksi ne tuntuivat hiukan liian kalseilta ja kunnianarvoisilta.
Ihminen litistyi liian pieneksi niiden väliin.
Ihmisteot, suurimmatkin, jäivät vain vähäpätöisiksi hiilipiirroksiksi noiden taivaanrantoja sivuavien sivellinvetojen rinnalla, joilla maailmoiden ikuinen Mestari täällä oli tulkinnut luovia ajatuksiaan ja tunteitaan.