Pienet, yksinäiset rautatie-asemat muistuttivat tavattomasti talvista
Suomenmaata, matkaa Savon tai Karjalan sydänmailla.
Eikö tallustanutkin tuossa mies turkeissaan? Eikö sitonutkin hevostaan aseman aitaan ja heittänyt reenperästä heinänippua sille junaa odotellessaan? Ja totta tosiaan, helähtiväthän tuolla oikeat talvitiuvut ja kulkuset metsätiellä!
Mutta metsän takaa kohosi harmaansinertävä vuortenvanhin, ympärillään tähtikimmeltävä kauhtana, päässä puuhkalakki parhaasta kuutamosta.
Pieni idylli tässä näyttämön etualalla se vain olikin, joka oli tuonut kotoisen kuvan mieleen. Siellä takana oli Tyrolin henki itse, seisoi alppien ainainen läsnä-olo.
Oli Johannes joskus ennenkin tätä tietä Italiaan matkustanut.
Mutta silloin oli ollut kesä eikä tuima talvi, kuten nyt. Ruoho vihertänyt pitkin vuorten rinteitä, vain sieltä täältä sinertävä jääkirkko vilahtanut.
Kaikki oli ollut silloin niin toisin. Toisin myöskin hänen ajatuksensa myllertäneet.
Nyt ne kulkivat niin tyynesti ja tasaisesti.
Nyt ei niillä tuntunut olevan kiirettä mihinkään.
Ennen ne olivat jo kaukana junan edellä pitkin outoja, etäisiä ilman-ääriä karkeloineet. Nyt ne tuskin tuntuivat perässä pysyvän. Ja minnepä ne olisivatkaan enää moisella hullunriemulla rientäneet?