Olihan elämä tuttu hänen edessään. Tuttu yhtä laajalti edessä kuin takana, alhaalla pimennoissa kuin ylhäällä huipuilla ja korkeuksissa.
Mistään ei voinut vaara uhata. Ei mistään seikkailu siintää, ei edes pienen, viekoittelevan uskaltamisen mahdollisuus kättä vilkuttaa.
Hän oli onnellinen.
Hän eli sovussa maailman kanssa. Eikä hänen oma itsensä kiusannut häntä enää, vaan oli hänelle jatkuvan, puoli-mietiskelevän, puoli-uneksivan elämännautinnon lähde.
Epäilemättä tutki, seuloi ja eritteli hän yhä vieläkin itseään. Mutta ei enää yhtä turhantarkasti kuin ennen.
Hänen silmänsä eivät enää aamusta iltaan taapäin hänen omaan takaraivoonsa tuijottaneet. Hänellä oli nyt varaa katsoa eteenpäin ja uloskinpäin niillä, huomata ihmisiä ja esineitä ympärillään, tarkata luontoa, elämää, ohikiitäviä maisemia, kyliä ja kaupunkeja.
Ja kaikki huvitti häntä.
Kaikki tuo ulkopuolinen oli hänelle kymmenvuotisten kiihkeiden sisällisten taistelujen jälkeen niin uutta ja outoa, että hän sai siitä mitä tuoreimpia, aivan kuin ensikertaisia vaikutuksia.
Hän katseli kuin lapsi elämää. Katseli samalla vilpittömällä, käyttämättömällä mielenkiinnolla, jolla hän kerran oli omaan itseensä katsonut, silloin kun sen kuilut olivat hänelle ensi kerran auenneet.
Nyt hän tunsi itsensä. Taikka ainakin luuli tuntevansa niin paljon, ettei se enää voisi tuottaa hänelle mitään äkillisiä, epämukavia yllätyksiä.