—Kansallistaloudellisia. Mutta minä en kirjoita enää suomeksi mitään.
Minä kirjoitan suoraan englanniksi.
Muttila katsoi häneen perin vakavalla ja rehellisellä kunnioituksella.
—Anteeksi, hän sanoi miltei nöyrästi. Minä en ole tiennytkään. Eihän sitä tule kaikkea seuratuksi.
—Eipä tietenkään. Kullakin on omansa. Taitaa olla paljon siellä kotona, jota minäkään en ole tullut niin tarkkaan seuranneeksi.
He vaikenivat jälleen. Ja tunsivat kumpikin syvästi, että kokonaiset maailmat olivat heidän välillään.
—Sinusta olen kuitenkin silloin tällöin lukenut sanomalehtien palstoilta, jatkoi Johannes, kun ei Muttila edelliseen sanonut mitään. Ja useimmin hyvää.
—Äh, sanomalehdet! kiivastui Muttila. Ne eivät tiedä mitään, ne eivät ymmärrä mitään. Taiteesta ne eivät ainakaan tiedä enempää kuin sika hopealusikasta.
—Voivat kuitenkin uutisia välittää, huomautti Johannes. Mutta tosi on, että teillä on maailman turmeltunein sanomalehdistö.
—Älä helkkarissa! Sanotko niin?
Kyllä hänkin maansa sanomalehtiä vihasi, varsinkin silloin, kun ne sisälsivät hänestä epäedullisia arvosteluja. Mutta ei hän kuitenkaan olisi tahtonut mielipidettään aivan noin jyrkästi määritellä.